Oikeusasiamies esitteli vuoden 2025 toimintakertomuksen eduskunnalle
Eduskunnan oikeusasiamies Jari Råman esitteli oikeusasiamiehen vuoden 2025 toimintakertomuksen eduskunnan täysistunnossa 1.9.2026.
Lähetekeskustelun tallenne julkaistaan katsottavaksi eduskunnan verkkosivuilla.
Oikeusasiamiehen esittelypuheenvuoro
Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2025 – lähetekeskustelu
Arvoisa puhemies! Arvoisat kansanedustajat!
Minulla on kunnia esitellä teille Eduskunnan oikeusasiamiehen toimintakertomus vuodelta 2025. Kertomus on samalla oikeusasiamies Petri Jääskeläisen viimeinen. Hän toimi tehtävässä lähes neljännesvuosisadan, ensin apulaisoikeusasiamiehenä ja sittemmin oikeusasiamiehenä. Aloitin itse tehtävässä tämän vuoden alusta. Sen sijaan, että kertaisin kertomuksen puheenvuorot ja tilastot kokonaisuudessaan – ne ovat kaikki luettavissa kirjallisesta kertomuksesta – nostan tähän puheenvuorooni kolme havaintoa, jotka mielestäni kuvaavat kertomusvuotta parhaiten, ja päätän lyhyeen huomioon, joka on värittänyt koko edeltäjäni pitkää kautta.
Ensimmäinen havainto koskee kanslian kasvanutta asiamäärää ja sen vaikutusta.
Kertomusvuonna oikeusasiamiehelle saapui 7 321 kantelua. Se on toiseksi suurin määrä koko instituution 106-vuotisessa historiassa, heti koronapandemian aiheuttaman huippuvuoden jälkeen. Kanteluiden määrä nousi lähes kaikilla hallinnonaloilla – eniten sosiaalihuoltoon, poliisitoimeen ja terveydenhuoltoon kohdistuvissa asioissa.
Kanslia suoriutui kasvaneesta työmäärästä hyvin: käsittelyaika lyheni 74 päivään, mikä on lyhin kymmeneen vuoteen, ja yhden vuoden käsittelyaikatavoite saavutettiin kaikissa asioissa.
Kasvanut asiamäärä ei kuitenkaan ole seurauksetonta. Kun kanteluita tulee enemmän, jää oma-aloitteiselle valvonnalle vähemmän tilaa. Juuri tarkastukset ja omat aloitteet ovat ne keinot, joilla puututaan rakenteellisiin ongelmiin ennen kuin ne näkyvät yksittäisinä kanteluina ja saadaan näkymää paikkoihin joista ei kyetä tai osata tehdä kanteluita. Samalla puuttumiskynnys nousee väistämättä. Tämä on jatkossa otettava huomioon riippumatta siitä, ratkaistaanko asia resursoinnilla vai priorisoinnilla – kumpikin on viime kädessä eduskunnan ja oikeusasiamiehen kanslian oma valinta.
Toinen havainto konkretisoi tätä kysymystä: viranomaisten käsittelyaikojen kohtuuttomuus on kertomuksen läpileikkaavimpia teemoja.
Kertomusvuoden kanteluista noin 11 prosenttia (lähes 800) koski nimenomaan asian käsittelyaikaa. Tämä on kanteluiden joukossa varsin merkittävä osuus. Suhteessa siihen, että viranomaiset käsittelevät vuosittain miljoonia asioita, määrä on kuitenkin pieni, eikä kanteluiden perusteella ole syytä maalata tilanteesta liian synkkää kuvaa.
Ilmiö on silti todellinen eikä satunnainen. Kertomus toteaa suoraan, että hyvän hallinnon vastaista käsittelyn viivästymistä tapahtuu jatkuvasti lähes kaikilla hallinnonaloilla. Kyse ei ole yksittäisen viranomaisen ongelmasta.
Maahanmuuttoviraston pitkät käsittelyajat ovat olleet kymmenen keskeisen suomalaisen perus- ja ihmisoikeusongelman listalla jo vuosia. Turvapaikka- ja kansalaisuushakemusten käsittely on ruuhkautunut, ja osassa tutkituista tapauksista käsittelyaika on ylittänyt lain salliman enimmäisajan jopa vuodella.
Mutta sama ilmiö näkyy yhtä lailla muualla. Hovioikeuksissa, erityisesti Helsingissä, viivästykset ovat jatkuneet, ja valtion oikeudenkäyntien viivästymisestä maksamat hyvitykset kasvoivat edellisvuodesta. Vanhustenhuollon tarkastuksilla on havaittu, että itsemääräämisoikeutta rajoittavien toimenpiteiden käytöstä ja niiden kirjaamisesta puuttuu edelleen lainsäädäntö, ja yksittäisen hoivakodin epäkohdat ovat voineet jatkua pitkään ennen puuttumista. Lastensuojelussa taas kaikkein vaikeimmin oireilevat lapset voivat joutua jonottamaan sopivaa sijaishuoltopaikkaa useita kuukausia, joskus jopa vuoden. Kyse on siis läpileikkaavasta ilmiöstä, joka ulottuu turvapaikanhakijoiden, tuomioistuinasiakkaiden, vanhusten ja lasten arkeen samalla tavalla.
Nostan esiin yhden konkreettisen esimerkki tästä kertomusvuodelta. Yhden moitteeseen johtaneen kantelun pohjalta apulaisoikeusasiamies otti omasta aloitteestaan laajemmin tutkittavaksi palkkaturvahakemusten käsittelyaikatilanteen Työllisyys, kehittämis- ja hallintokeskuksessa (KEHA-keskus) – siis tapauksen, jossa yksittäinen viivästys paljasti taustalla rakenteellisemman ruuhkan. Käsittelyaika oli keskeisimmin johtunut hakemusten määrän kasvusta seuranneesta ruuhkautuneesta työtilanteesta ja organisaatiouudistuksesta. Apulaisoikeusasiamies jatkaa työ- ja elinkeinoministeriön selvityksessä esitettyjen käsittelyaikoja koskevien toimenpiteiden vaikutusten seurantaa.
Apulaisoikeusasiamies Mikko Sarja tarkastelee tätä kysymystä perusteellisesti omassa kertomuspuheenvuorossaan otsikolla "Viivytyksettömyys laillisuusvalvonnallisena kysymyksenä". Käsittelyaikojen arviointi on perinteistä oikeusasiamiehen laillisuusvalvontatyötä. Sarja käy puheenvuorossaan läpi niitä kriteereitä ja tapoja, joilla oikeusasiamies arvioi käsittelyaikojen kohtuullisuutta, sekä muun muassa oikeudenloukkauksia koskevien hyvitysesitysten roolia viivästysasioissa.
Puheenvuoron ydinkysymys on tätäkin periaatteellisempi. Laillisuusvalvontakäytännössä resurssien vähäisyyttä ei perinteisesti ole hyväksytty syyksi poiketa siitä, mitä laki viranomaiselta edellyttää. Sarja pohtii, pitäisikö tätä linjaa muuttaa vain siksi, että viranomaisilla voi jo nyt tosiasiallisesti olla vaikeuksia noudattaa käsittelyaikoja koskevaa sääntelyä ja tilanne voi jatkossa muuttua entistäkin vaikeammaksi. Hänen vastauksensa on kielteinen: koska oikeusasiamiehen perustuslaillinen tehtävä on valvoa perusoikeuksien toteutumista, oikeusasiamies ei voi ummistaa silmiään ja muuttaa tulkintojaan pelkästään siksi, että ulkoiset olosuhteet ovat vaikeutuneet, ilman että itse oikeudellisessa arvioinnissa olisi tapahtunut ratkaisevaa muutosta.
Tästä Sarja päätyy konkreettiseen ehdotukseen: pitäisikö hallintomenettelyä koskevista käsittelyn keston hyväksyttävistä yleisistä perusteista säätää nimenomaisesti laissa? Tällöin eduskunta voisi itse, budjettivaltaansa käyttäessään, ottaa selkeän kannan siihen, mikä merkitys käytettävissä olevilla resursseilla on käsittelyajan hyväksyttävyyden arvioinnissa ja milloin viivästyminen ei suoraan lain mukaan olisi aiheetonta. Vasta tällaisen lainsäädäntömuutoksen myötä myös oikeusasiamies voisi tarkistaa vakiintuneita tulkintojaan – ei ulkoisten olosuhteiden vaan oikeudellisen arviointiperusteen muutoksen nojalla.
Tämä on kysymys, johon toivon eduskunnan kiinnittävän huomiota – sekä nyt kertomuksen perusteella käytävässä keskustelussa että jatkossa voimavaroista päätettäessä.
Kolmas havainto liittyy edelliseen: digitalisaation vaikutukset perusoikeuksien toteutumiseen ovat tulleet jäädäkseen.
Kanslian erityisteemana jatkui toista vuotta peräkkäin digitalisoituva julkinen hallinto ja perusoikeudet. Havaintomme osoittavat, että palvelujen sähköistyminen on tuonut esiin uusia puutteita asiointipalveluissa erityisesti niille, jotka ovat muutenkin haavoittuvassa asemassa – ikääntyneille, vammaisille henkilöille ja niille, joilla ei ole valmiuksia tai välineitä sähköiseen asiointiin.
Samaan aikaan EU:n tekoälyasetus on tuonut oikeusasiamiehelle uuden roolin suuririskisten tekoälyjärjestelmien perusoikeusvalvonnassa, ja tekoälyn käyttö sekä valvottavassa hallinnossa että oikeusasiamiehen omassa toiminnassa tulee lähivuosina vaatimaan uudenlaista asiantuntemusta.
Digitalisaatio tuo kiistatta ja tekoälyn ennakoidaan tuovan myös tehokkuushyötyjä. Ne ovat keinoja, joilla ainakin osin voidaan vastata edellä kuvattuun käsittelyaikojen paineeseen viranomaisissa. Nämä kaksi puolta, tehokkuushyödyt ja saavutettavuusriskit yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien osalta, eivät sulje toisiaan pois, vaan niitä on hallittava rinnakkain. Uudistuksia suunniteltaessa on arvioitava yhtä lailla, kuinka paljon ne nopeuttavat asiointia, kuin sitäkin, ketkä jäävät niiden ulkopuolelle.
Lopuksi haluan nostaa esiin yhden teeman, joka on kulkenut mukana koko Petri Jääskeläisen pitkän kauden ajan: oikeusasiamiesinstituution riippumattomuuden turvaaminen.
Jääskeläinen käsittelee myös tätä kysymystä omassa jäähyväispuheenvuorossaan. Hän muistuttaa, että ylimpien laillisuusvalvojien riippumattomuudesta ei tällä hetkellä säädetä nimenomaisesti perustuslaissa, vaikka tahon, joka valvoo riippumattomien tuomioistuinten toimintaa, tulisi itsekin olla kiistattoman riippumaton. Hän arvioi, että suurimmat uhkat oikeusasiamiehen valtiosääntöiselle asemalle eivät tällä hetkellä tule kotimaasta vaan Euroopan unionin suoraan sovellettavasta lainsäädännöstä. EU lainsäädännössä ei aina tunnisteta Suomen oikeusasiamiehen kaltaista, kansainvälisesti poikkeuksellisen laajavaltuuksista laillisuusvalvojaa. Tämän johdosta siinä saatetaan siksi osoittaa kansallisille oikeusasiamiehille tehtäviä, jotka eivät sovi yhteen valvojan riippumattoman ja jälkikäteisen roolin kanssa.
Kuva ei kuitenkaan ole yksipuolinen: esimerkiksi EU:n tekoälyasetuksen mukainen tehtävä, jossa oikeusasiamies on nimetty suuririskisten tekoälyjärjestelmien perusoikeuksia suojelevaksi valvontaviranomaiseksi, on arvioitu istuvan hyvin yhteen oikeusasiamiehen nykyisen roolin kanssa. EU-sääntely voi siis yhtä lailla vahvistaa oikeusasiamiehen asemaa kuin haastaa sitä – kysymys on kunkin säädöksen yksityiskohdista, ei EU-sääntelystä sinänsä.
Samaa riippumattomuuden teemaa valottaa apulaisoikeusasiamies Maija Sakslinin puheenvuoro Pariisin ja Venetsian periaatteista, joiden mukaan oikeusasiamiehen valinta- ja nimitysmenettelyn tulisi olla nykyistä avoimempi ja laajemmin tiedotettu instituution riippumattomuuden turvaamiseksi. Sakslin nostaa esiin myös vuoden 2025 kansainvälisen arvioinnin, jossa Suomen kansallinen ihmisoikeusinstituutio sai jälleen korkeimman A-statuksen, mutta jossa suositeltiin uudelleenvalinnan rajoittamista yhteen kertaan. Tämä on näkökohta, johon Jääskeläinen vuorostaan omassa puheenvuorossaan esittää perusteltuja vasta-argumentteja juuri Suomen oloista käsin.
Pidän tätä heidän puheenvuoroissaan käymäänsä keskustelua itsessään esimerkkinä siitä, miten vakavasti instituutio suhtautuu oman riippumattomuutensa jatkuvaan arviointiin – myös silloin, kun se tarkoittaa kriittistä keskustelua omista käytännöistä.
Tämä ei ole vain teoreettinen kysymys. Mitä monimutkaisemmaksi sääntely-ympäristö käy – olipa kyse tekoälystä, muuttoliikkeen hallinnasta tai muusta EU-oikeuden alasta – sitä tärkeämpää on, että oikeusasiamiehen asema pysyy selkeänä ja perustuslaillisesti turvattuna muuttuvassakin yhteiskunnallisessa tilanteessa. Edeltäjäni jättää tehtävän tässä suhteessa hyvässä kunnossa, mutta myös keskeneräisenä: kysymys ylimmän laillisuusvalvonnan kokonaisuudistuksesta on edelleen auki, ja siihen toivon eduskunnan palaavan.
Arvoisa puhemies, päätän tähän lyhyen katsaukseni. Loppuosa kertomuksesta – katsaus instituution toimintaan vuonna 2025, laaja pääjakso perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta, ja kertomuksen viimeisenä pääjaksona oleva laaja asiaryhmittäinen jakso laillisuusvalvonnassa tehdyistä havainnoista – jää eduskunnan ja erityisesti perustuslakivaliokunnan tarkemman käsittelyn varaan. Toivon, että tämä kertomus antaa eduskunnalle mahdollisuuden arvioida lainsäädännön ja julkisen hallinnon tilaa sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Kuva: Anton Lindström